keskiviikko 8. marraskuuta 2017

"Sinun täytyy..." - tarina palautteesta ja korvaamattomuudesta

Istun ikonimaalauskurssilla ja havahdun viereisen pöydän ääressä keskusteluun. Opettaja sanoo oppilaalle "Sinun täytyy korjata tuo nenä, se on aivan vino". Oppilas vastaa "Ai, TÄYTYYKÖ minun". Tämän jälkeen molemmat ovat hiljaa, opettaja jatkaa kierrostaan oppilaan luota toisen luo, vieressä istuva oppilas tuijottaa työtään eikä enää maalaa. Kurssipäivän loputtua oppilas kerää tavaransa eikä enää palaa ko. opettajan kurssille.

Toisen opettajan kurssilla opettaja toteaa aina "Hyvä, mutta...". Oppilas kuulee vain sanan HYVÄ, mutta sisältää parannusehdotuksen, joka jää kuulematta. Tämän jälkeen oppilas uskoo olevansa mestarimaalari. Kehitys pysähtyy, koska ei tarvitse enää neuvoja ja ohjeita.

Kolmas opettaja toteaa "Minä en opeta tuollaisia...". Puuttuu oppilaan persoonaan ei hänen työhönsä. Oppilaan virhe saattaa olla jossain muualla kuin tekemässään työssä. Ehkä hän on ostanut tarvikkeita muualta kuin opettajalta, joka näin menettää tuloja.

Tapahtumat saavat miettimään palautetta, palautteen antamista ja palautteen vastaanottamista. Itse olen sukupolvea, joka koulussa oppi vastaanottamaan negatiivista palautetta - se ei aina ollut rakentavaa. Positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa jopa hävettävää. Nykyisin tuntuu olevan trendi, että korjaavaa palautetta ei saa antaa. Entä, jos ei pysty kehumaan, niin silloin jää ilman palautetta. Minulle ainakin palautteen puuttuminen on vaikeinta. Silloin en tiedä, mitä pitäisi kehittää. Ehkä itse tiedän, mutta helpompaa olisi, jos saisin vahvistuksen.

Kehittyminen ja muuttuminen lähtee vain rakentavasta palautteesta, pelkkä kehuminen ei saa aikaan muutosta. Yritysmaailmassa muutos lähtee yleensä vasta taloudellisesta pakosta. Huomattavasti tuskattomampaa olisi ennakoiva muutos, jolloin taloudellista pakotetta ei tulisi.

Monissa yhteisöissä pidetään kehitysehdotuksia negatiivisuutena ja näin tukitaan suut. Pelkällä keskinäisellä kehumisella ei pitkälle päästä. Pitäisi uskaltaa ottaa vastaan vinkkejä muiden osaamisista ja kokemuksista. Jokainen katsoo asioita omasta näkökulmastaan ja osaamistaustastaan, mikä toiselle on hyvä ja upea voi toiselle olla keskinkertainen. Vaatii rohkeutta myöntää kaverin paremmuus. Eräässä työpaikassani tuli palkata itseään parempia.

Haluan kehittyä maalarina ja toivon opettajaltani kuin myös toisilta oppilailta nimenomaan parannusehdotuksia ja kommentteja. Aina ei itse näe omaa työtään objektiivisesti. Usko omaan tekemiseen ja touhuun on vankkumaton. Tästä seuraa ajanmittaan käsitys omasta korvaamattomuudesta. Ihminen uskoo, että kukaan muu ei pysty samaan. Äitini opetti minua, että pystyt siihen mihin muutkin. Se loi hyvän itsetunnon. Sillä on myös kääntöpuoli - joku toinen pystyy samaan. Meistä jokainen on ainutkertainen, mutta ei korvaamaton.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Lohjan Pyhän Laurin kirkko - maailman hienoin kirkko

Huomenna on Pyhäinpäivä. Ajankulua miettiessäni listasin satoja kirkkoja, joissa olen käynyt. Pohdin niitä ja niiden merkitystä itselleni. Kasvoin paikkakunnilla, joilla oli puukirkot. Lomilla isoäidin luona pääsin Lohjan harmaakivikirkkoon, joka mielestäni oli maailman hienoin. Se oli tehty kivestä ja siellä oli hienot maalaukset. Perheemme matkoilla Euroopassa kävimme monissa kirkoissa, joissa oli kultaa, patsaita ja maalauksia - edes Pietarin kirkko Vatikaanissa ei mielessäni voittanut Lohjan kirkkoa.

Omakohtaisesti merkittävin tapahtuma oli Lohjan kirkon suuri remontti 1960-luvulla, jolloin pääsin kouluikäisenä näkemään kirkon lattian alle ja holvien yläpuolelle. Vieläkin muistan miltä siellä näytti. Se näkymä ja kokemus on vaikuttanut omiin valintoihini. Kiinnostuin historiasta ja taiteesta niin, että aloitin 18-vuotiaana yliopistossa historian ja taidehistorian opinnot. Samana syksynä aloittamani matematiikan ja tietojenkäsittelytieteen opinnot veivät voiton ja valmensivat minut ammattiini. En kuitenkaan unohtanut tai hylännyt taidehistoriaa.

Olen toiminut kirkoissa oppaana ja opastukseni ovat perustuneet omiin kokemuksiini, mutta ennen kaikkea kirjoitettuun viisauteen. Lohjan kirkko on ainoa, joka voin sanoa tuntevani lattiasta - oikeammin lattian alta - kattoon. Maalauksiin liittyvät kertomukset kiehtoivat jo lapsena. Aikuisena olen saanut tietää maalaamisen tekniikasta, maalareista ja väreistä. Käytän samankaltaisia maavärejä lähes päivittäin, kun maalaan ikoneita ja pyhiä kuvia. Mustaa väriä olen tehnyt itse koivuhiilistä. On kiehtovaa tuntea värit ja niiden käyttäytyminen kemiallisissa reaktioissa. Voin istua tunteja tutkimassa Lohjan kirkon maalauksia - onneksi nykyisin sen voi tehdä kirjoista ja netissä. Ne eivät kuitenkaan luo samaa tunnelmaa kuin on Lohjan Pyhän Laurin kirkossa.

Keskikoulussa olin syvästi loukkaantunut, kun historian kirjassa oli valokuva Hattulan kirkon maalauksista. Mielestäni ne olivat kopioita Lohjan kirkon maalauksista, joiden olisi kuulunut päästä kirjan lähes ainoaan värikuvaan. Haluan käydä läpi Hattulan kirkon ja Lohjan kirkon maalaukset rinnakkain - ainakin värimaailma on erilainen johtuen ilmeisesti käytettävissä olleista väreistä ja olosuhteiden aiheuttamista reaktioista. Toinen kiinnostava kohde on verrata Lohjan kirkon maalauksia länsimaiseen kirkkotaiteeseen ja ortodoksiseen ikonitaiteeseen. Tutkia niiden tulkintaa Raamatun kertomuksista.

Kuvassa Lohjan kirkko kuvattuna isoäidiltä perimässäni seinälautasessa.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Matka Ikonien maailmaan

Matkani Ikonien maailmaan alkoi seitsemän vuotta ja seitsemän tuhatta tuntia sitten. Silloin maalasin ensimmäisen ikonini. Aiemmin olin tutustunut ikoneihin kirkoissa, museoissa ja kirjoista, niitä voisi kutsua vaikka viikonloppumatkoiksi. Matkani ikonien maailmaan on tuottanut 71 aloitettua ikonia, jotka lähes kaikki ovat myös valmiita.

Matkani ensimmäisellä etapilla olin ummikko vieraassa maassa. En ymmärtänyt kieltä, jota minulle puhuttiin: sankir, lefkas, reft ja monet muut sanat olivat vieraita ja tarvitsin opettajan ja ystävän tulkiksi. Ostin kirjoja matkaoppaiksi, luin niitä aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi katselin kuvia: tutkin kasvoja, silmiä, korvia, nenää jne. Kasvojen jälkeen tutkin vaatteiden laskoksia. Vaatteet olivat jotenkin tutumpia ja melko pian oivalsin jotain vaatteiden vaalentamisesta.

Ensimmäisen etapin jälkeen halusin matkata pidemmälle. Opettelin ikonilaudan pohjustusta ja kultausta. Osa etapeista on ollut omatoimimatkoja ja osa oppaan kanssa kulkemista. Omatoimimatkalla joutuu selviämään itse. Se on työlästä, mutta myös palkitsevaa. Opastetulla matkalla saa ohjeita ja palautetta. Oppaitteni joukossa on ollut monenlaisia henkilöitä: kannustavia ja lannistavia, osaavia ja opettavia, keski-ikäisiä ja ikäihmisiä. Kultauksen (kullan, hopean ja platinan käsittelyn) opeista saan kiittää Raimo Snellmania ja Tarja Tarimaa. Parhaat maalauksen opettajani ovat minua nuorempia: Tarja Tarima, Aleksander Wikström ja Anna Golubkova. Minulle on tärkeää, että minulla ja opettajallani on yhteinen kieli. Näin ollen vain venäjää puhuvat opettajat eivät sovi minulle, mutta suomi, ruotsi, englanti ja saksa onnistuvat. Venäjänkielisistä kirjoista pystyn tunnistamaan ydinkohdat.

Viimeisin etappi oli kesäkuussa, kun olin Suomen ikonimaalareiden järjestämällä kurssilla Ronnilla, oppaana Anna Golubkova. Matkalla tutustuin Vanhurskaaseen Simeoniin, Herran vastaanottajaan. Silloin opin kissankielisiveltimien käytön. Aluksi olin kauhuissani uudenlaisesta siveltimestä ja käden asennosta, mutta kasvojen vaalentamisessa huomasin eron tavalliseen tapaani. Tein myös ensimmäiset harmaat hiukset ja muhkean parran, oivalisin jotain. Lopputulos Ronnilta on kirjoitukseni lopussa. Sain myös kutsun Moskovaan Sofian ikonimaalauskouluun. Toivottavasti tämä etappi jatkuu Moskovassa.

Seuraava opastettu etappi on Tarja Tariman opastama kurssi Karkkilassa. Teen kolme Ylienkeliä: Gabriel, Mikael ja Rafael sota-asuisina. Piirros ja kultaus on etukäteistehtävinä. Ikonista tulee yksi kookkaimmista, jotka olen tehnyt. Odotan kovasti uutta matkaa.

Luen jatkuvasti ikonikirjoja ja etsin uusia matkakohteita. Omatoimimatkoista olen suunnitellut matkaikonien ts. pienien ikonien tekemistä. Ne olisivat kivoja lahjoja.

Kaikkein ensimmäiseksi minun tulisi lopettaa matka kahden Kazanin Jumalanäiti-ikonin maalauksen kanssa. Niiden merkittävin ero on kultaustapa: öljykultaus ja "viinakultaus". Toinen niistä on menossa Kirsti-serkulleni. Hän on jo pitkään odottanut paluutani tältä etapilta.

Katson voivani kutsua itseäni maailmanmatkaajaksi. Ikonimaailmassa se tarkoittaa ikonimaalaria.





perjantai 27. toukokuuta 2016

Ajan hengessä

Tänä aamuna luin Länsi-Uusimaa -lehdestä uutisen, että TTS:n Lönnrot-opisto Sammatissa suljetaan. Opiston historian tuntevat tietävät, että opisto on aikoinaan perustettu 1895 Elias Lönnrotin testamenttaamin varoin. Tällöin se toimi Emännyyskouluna, jossa opetettiin nuorille naisille kaikkia kotitaloudessa - silloin maatiloilla - tarvittavia taitoja mukaan lukien puutarhanhoito. Elias Lönnrot ymmärsi viisaana miehenä, että kansan sivistys ja kehitys lähtee naisista. Opettamalla naisille moninaisia taitoja koko yhteiskunta kehittyy.
Omakohtaisesti olen saanut syödä isoäitini tekemiä herkkuja ja koko sukumme on oppinut puutarhan pedanttia hoitoa häneltä. Oppinsa hän oli ammentanut kodin lisäksi Lönnrotin emännyyskoulusta. Niistä on jäänyt hyvä muisto. Minulla on ollut kunnia tutustua vuosien varrella useisiin emännyyskoulun, myöhemmin emäntäkoulun, käyneisiin oppilaisiin. Vielä saamme joka joulu emäntäkoulun käyneeltä ystävältäni joululeivän ja tuorejuuston. Olen tuntenut emännyyskoulussa työskennelleitä opettajia ja muuta henkilöstöä. Kaikki oman alansa taitureita ja kunnioitettavia persoonia.
Tähän päivään asti Lönnrotin testamentin määräys "ajan hengessä" on ollut siunaus aikoinaan emännyyskouluna  aloittaneelle opinahjolle. Viimeisimpinä vuosina TTS on kehittänyt opiston toimintaa ja siellä on ollut mahdollista opiskella puutarhan hoidon lisäksi ravintola- ja matkailualaa. Kiinteistö ja ympäristö on hoidettu hyvin. Nykyisin osassa kiinteistöä toimii yksityinen hoivakoti. Nyt toukokuussa iski 2016 tämän päivän "ajan hengessä" ja opiston toiminta lopetetaan. Osa toiminnoista siirretään muualle osasta luovutaan kokonaan ja kiinteistö laitetaan myyntiin.
Nykyisin suuret nk. tehoyksiköt ovat kaunista ja pienet yksilölliset toiminnot lakkautetaan. Tosin iskeehän säästöt suuriinkin yksiköihin. Surullisena kuutelin uutisointia oman opiskelupaikkani, Helsingin Yliopiston, säästöistä ja irtisanomisista.
Edelleen haluan peräänkuuluttaa myös muiden tekijöiden kuin rahallisten laskelmien tekemistä muutosten ja erityisesti radikaalien lakkauttamispäätösten yhteydessä. On erittäin vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, muuttaa päätöksiin vaikuttavat seikat euroiksi. Näiden tarkastelujen tekemiseen on olemassa menetelmät, joiden käytöllä voitaisiin pehmentää muutosta ja tehdä myös henkisesti kestäviä päätöksiä.

Kuvassa emännyyskoulun oppilaat vuonna 1914 tai 1915, mukana isoäitini.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Somesta

Viime aikoina olen törmännyt hyvin erilaisiin asioihin ja käsityksiin Somesta, sosiaalisesta mediasta. Tosiasiahan on, että noin kaksikolmasosaa kansalaisista on mukana Somessa. Jotkut lähes kokoajan ja jotkut harvemmin ja lyhytkestoisesti. Itse kuulun jälkimmäisiin. Välillä poden huonoa omaatuntoa, kun en tykkää tai kommentoi. Se jää tekemättä, kun poden infoähkyä. Tunnen myös joukon ihmisiä, jotka ovat valistuneita sähköisen asioinnin ihmisiä, mutta eivät notku Somessa.

Itse haluan kaiken mahdollisen informaation,asioinnin ja vuorovaikutuksen sähköisesti. Parasta on se, että asiat eivät silloin ole sidottuina aikaan ja paikkaa. Sähköiset lehdet ja pankkiasiointi, ne ovat saatavilla niin kotona kuin matkoilla. Parasta sähköisissä lehdissä ja viestinnässä on se, että ei tule jätepaperia. Myös arkistointi on helppoa, kun asiat ovat omassa tai palvelutarjoajan sähköisissä arkistoissa.

Viime päivinä olen kuullut lausahduksia, että "se Facebook on sitä vihapuhetta". Itse en ole vielä sellaiseen törmännyt. Toisaalta kuuntelin Aalto-yliopiston kehittämishankkeesta, jossa Someen halutaan saada tekstien ja itsevalittujen symbolien lisäksi todelliset tunnetilat anturitekniikalla. Aluksi kuulosti pelottavalta. Anturi rekisteröisi esimerkiksi sen olenko vihainen vai iloinen. Tunnistaisiko se myös energiatasoni. Tällä hetkellä Some tietää sijaintini ja tulevaisuudessa se tuntee psykofyysisen tilani. Tarkemmin ajateltuna tuotahan voisi käyttää sähköisen terveysaseman palvelussa. Se voisi olla jopa parempi kuin nykyinen palvelu, joka riippuu melkoisesti potilaan ja lääkärin vuorovaikutuksesta. Mitä tapahtuu, jos tunteiden sensorit alkavat myös tuntea?

Menestyvät yritykset ja yhdistykset ovat taitavia Somen käyttäjiä. Ne käyttävät eri alustoja (Facebook, Twitter ja kymmenet muut) tarpeesta riippuen. Teknologiasta riippumatta käyttö on aktiivista ja vuorovaikutus hyvää. Ainoastaan niille yhteisöille, joissa yksi henkilö haluaa valvoa kaikkea informaatiota ja vuorovaikutusta, ei Some sovi. Valtiollisella tasolla tämä nähdään Somen kieltämisellä diktatuureissa.

Itse huomasin Somen voiman, kun kerroin blogistani Facebookissa. Yhdysvalloissa asuva ystäväni, jolla on ystäviä eri puolella maailmaa, tykkäsi. Heti tuli blogilleni katsojia kaikkialta maailmasta. Olen harkinnut, että pitäisikö kirjoittaa englanniksi. Toistaiseksi kuitenkin kirjoitan suomeksi, koska suurin osa kirjoituksistani koskee ikonimaalausta tai kultausta.

Lopuksi ajatusleikki: kirjoitan vaikka facebookiin tulevasta tilaisuudesta. Kaksikymmentä kaveriani tykkää ja ilmoittaa tulevansa paikalle. Heti jokaiselta noin kaksikymmentä tekee saman. Lyhyessä ajassa tilaisuudesta tietää satoja ihmisiä. Tässä se Somen voima. Pidän sanoista vuorovaikutus ja yhteisöllisyys. Ärsyynnyn sanoista informointi ja tiedotus. Onkohan ne tunnetilaa tutkivat sensorit vahvoja, kestävätkö ne voimakkaita tunteita?

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Fantastisk

Meillä jokaisella on töissämme ja toimissamme jokin salainen ase tai väline, joka on korvaamaton ja josta emme luopuisi. Minulle se on Fantastisk. Se on Ikean lautasliina; valkea, 40x40 cm, 100 kappaletta paketissa ja maksaa kaksi euroa. Kaikkien muiden ikonimaalaukseen tarvittavien välineiden joukossa se on minulle korvaamaton. Hinta-laatusuhde on huikea. Kulutan vuodessa keskimäärin viisi pakettia.

Pääasiallisesti käytän lautasliinaa värikupin, vesi- ja emulssioastian alla. Lautasliina suojaa työpöytää ja alustaa. Tärkein käyttökohde on siveltimien niistäminen. Liina imee hyvin liian värin siveltimestä. Samalla, kun niistän, näen valkealla pohjalla oikean värisävyn, jota voin helposti korjata. Voin myös testata värin vaalentamista lautasliinaan. Jotkut käyttävät värien testaamiseen käytettyjä kirjekuoria, sekin toimii. Minulla toimii parhaiten yhdistetty niistäminen ja värien testaus.

Jos jätän hetkeksi maalaustyöni, niin suojaan paletin Fantastisk-liinalla. Samoin voin kuljetettavat välineet suojata lautasliinoilla. Jos unohdan kurssille mennessäni alustan, voin suojata pöydän lautasliinoilla - niitähän en unohda. Tuote on minulle nimensä mukaisesti fantastisk.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoa. Olin syyskesällä maalannut Kazanin Jumalanäiti -ikonin valmiiksi. Viimeisenä työvaiheena tein assist-kultaukset: Kristuksen vaatteisiin ja Jumalanäidin neitsyen merkit ja päällysviitan reunan. Laitoin ikonin kuivumaan laatikkoon, jossa ilma kiertää. Tavallisesti peitän ikonin kevyesti voipaperilla tai vahapaperilla. Tämän ikonin olin jostain syystä peittänyt lautasliinalla. Tänään otin ikonin esille olifoidakseni sen. Nostin lautasliinaa ja havaitsin, että se oli tarttunut kultaan tai kullan alla olleeseen kaljauutteeseen kiinni. Jouduin pesuhommiin. Tosin kuitumainen lautasliina helpotti työtä ja kaikki lähti hyvin pois.

Tästä epäonnesta löytyy hyväkin puoli. Olin tehnyt assist-kultauksen aiemmin oppimallani tavalla. Ohuet kaljauuteviivat, hönkäily ja kullan painaminen. Kulta tarttuu ja viivat paisuu. Tulee paksuja kultaviivoja. Nyt voin korjata tämän ohuilla viivoilla ja leipäkultauksella. Tuoreen leivän kosteus saa kullan tarttumaan kaljaviivaan. Mikä parasta tällöin viivat eivät leviä ja kultaviivat säilyvät kauniin ohuina. Perinteiset menetelmät ovat fantastisk.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Virvon varvon

Luen kotona ystäväni antamaa kirjaa "Unen laiva", joka kertoo luostarivanhuksen elämästä. Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Kirja alkaa Palmusunnuntaista ja etenee suuren viikon päivät. En kerro enempää.

Palmusunnuntain tavat ja merkitys kirvoitti meillä aamiaispöydässä keskustelun perinteistä, perinteisistä tavoista ja suvaitsevaisuudesta. Pohdimme poimitaanko nykyisin perinteistä vain parhaat palat päältä ts. ne, joista itselle on hyötyä. Muistelimme muutama vuosi sitten silloisen kotimme ovelle ilmestynyttä virpojaa, yli kymmenvuotiasta poikaa, noidaksi pukeutuneen ja hyvin meikattuna. Hän kiteytti hyvin sanomansa virpoessaan minulle "virvon varvon mulle palkka". Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka osaavat kiteyttää sanomansa ja löytävät oleellisen. Tässä kohtaa kiteytys meni huumorin puolelle.

Tämän Palmusunnuntain virpojat ovat olleet ihastuttavia. Ensimmäinen tyttö osasi minulle aivan uuden virpomisrunon. Se oli pitkä. Tyttö esitti sen sujuvasti ja kuuluvalla äänellä. Hän ei pyytänyt palkkaa. Hän käyttäytyi todella hienosti. Luulen, että hän tuli virpomaan Timo-opelle. Harmittavasti Timo oli jo yhdeksältä lähtenyt pitämään videokurssia aikuisille. Minäkin kävin pienellä lenkillä. Kerron illalla Timolle tästä tytöstä.

Toisena ovellamme kävi kaksi noin kahdeksan vuotiasta poikanoitaa, joista toisen tunsin. Käyttäytyivät erittäin hyvin kuten aina. Puhuivat reippaasti ja osasivat säkeet. Sain nytkin kauniit vitsat ja he suklaata.

Kolmantena kävi kolme virpojaa, jotka myös käyttäytyivät hyvin ja osasivat lorunsa. Sain vitsat ja he suklaata. Jos virpojat lisääntyvät tätä tahtia, niin suklaa loppuu pian.

Vaikka nykyinen lasten virpomisperinne poikkeaa kristillisestä sanomasta ja ortodoksisesta virpomisperinteestä, niin mielestäni se sopii hyvin alle murrosikäisille lapsille. Se on heille toimintaa, jota meidän aikuisten kannattaa tukea. Ainakin täällä maaseudulla lapset hakevat itse vitsat metsästä, koristelevat ne yksin tai yhdessä jonkun turvallisen aikuisen kanssa. Kutsuisin tätä tuotantoprosessiksi. Seuraavaksi opetellaan värssy, pukeudutaan ja meikataan, siis valmistaudutaan markkinointiin ja myyntiin. Sitten tapahtuu varsinainen asiakaskohtaaminen: käydään naapureiden luona, lausutaan runo, luovutetaan tuote ja saadaan palkka. Tämähän on hyvä tapa lapselle oppia kurinalaista ja tavoitteellista toimintaa, josta saa palkkaa.

Maalariystäväni kertoi olleensa mukana valmistamassa vitsoja siunattavaksi. Kannattaa lukea virpomisen prosessi ja symboliikka vaikka ortodoksi.net -sivuilta. Minulla on ikoneita. Minulla on virpomisvitsoja. Minulla ei ole siunattua vitsaa ikonin taakse.

Tänä päivänä on hyväksyttävä monet eri perinteet jopa niiden sekoitukset. Tärkeää on kuitenkin hyväksyä omat perinteiset tavat, pitää ne kunniassa ja noudattaa niitä. Tulee myös kunnioittaa toisten tapoja, mutta kenenkään ei koskaan tarvitse eikä kannata kätkeä omaa perinnettään tai väheksyä sitä. Valitettavan usein kristillinen perinne saa väistyä uusien tapojen tieltä.